Siirry pääsisältöön

Eeva Joenpelto: Jottei varjos haalistu


Ja jottei blogini haalistu, päätin osallistua kirjabloggaajien Eeva Joenpelto -haasteeseen, jonka organisoi Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja rikkoa samalla blogihiljaisuuteni. Ei sillä, ettenkö olisi kirjoittanut tai lukenut kevään aikana - kirjoittanut olen enemmän kuin koskaan. Olen tehnyt ahkerasti kirjoitamisen perusopintoja ja kaikki tarmo onkin mennyt noihin opintoihin töiden ohella. Sitten kun olisi taas ollut aikaa blogata, en ole jotenkin osannut. Mitä kauemmaksi historiaan edellinen bloggaus on jäänyt, sitä vaikeampi on ollut tarttua toimeen. Matkan varrelle on jäänyt lukuisia teoksia kesken, luettu fiiliksen mukaan sieltä täältä ja unohdettu.

Kun havahduin haasteeseen, astelin kirjahyllylleni tutkimaan, mitäs Joenpeltoa olen joskus muinoin kirppikseltä kotiini kantanut. Elämän rouva, rouva Glad tuli luettua opiskeluaikoina, joten oli aika valita toinen hyllyssäni majaillut, monta muuttoa läpikäynyt Jottei varjos haalistu (1986).

Elämän ankaruudessa on sen komeus. Alun lainaus J. Fr. Erlanderilta kiteyttää fiiliksen, joka teoksesta huokuu läpi lukujen. Ei tässä suinkaan omasta suvustani puhuta, mutta meininki on niin tuttua. Aina on eri lailla vahvoja tai heikkoja omapäisiä ihmisiä, salaamista, vilunkia, oman edun tavoittelua, kateutta ja kaikesta huolimatta ja juuri kaiken vuoksi arkista selviytymiskamppailua. Ja kuitenkin muut ihmiset ovat keskeinen osa sitä, miksi ylipäätään kannattaa elää.

Kuovinojan Erikan ja Juliuksen elämänmenoa seuratessa tulee useinkin pohtineeksi elämän tarkoitusta, vaikka teosta täytyy lukea aika pitkään ennen kuin ymmärtää, mikä menneisyydessä on niin kovin sysäyttänyt arkisen aherruksen pois tolaltaan. Eletään sodanjälkeistä niukkaa aikaa, raskaasti pakatut tavarajunat vievät sotakorvauksia itään ja karjalaisille etsitään tilaa.

Vanhapiika Erika ja naistenmies, eläinlääkäriveli Julius elävät silti keskenään ilman että uutta väkeä asettuisi heidän nurkkiinsa. Huolet aiheutuvat muista syistä. Elämän ankaruuden oppii nuoresta pitäen myös Asko, jota Erika parhaansa mukaan kasvattaa. 

Toisten remuaminen ja toisten huoli, siinä se yksinkertainen rata, joka kuljettaa päivästä toiseen. Ihmisiksi elämisen on Erika jo aikaa sitten ottanut elämäntavoitteekseen, eikä ole syytä uskoa, etteikö Askokin olisi siihen saanut johdatusta. Sutjakka sukutarina ei kyllä pääse juuri yllättämään, vaan paras anti on aidossa elämänmaussa, rehellisen karussa arjessa ja yrityksissä ohjata elämää johonkin suuntaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellimaraton 17.-18.12.2016

Laimea Stoner, leiskuva Lempi ja muuta kuunneltua

Pasi Lampela: Kirottujen ilot